Go to content

Aloittelija rullasuksilla

"Lähekkö hiihtämään?"

 

Kysymys ei sinänsä ole kummallinen, ihan perusjuttuja meän normaalissa arjessa, mutta ko tuo kysyttiin suht yllättäen kesäkuussa, niin vastausta piti tovi miettiä.

En osaa, tuli ihan ensimmäisenä mieleen. Sitten tajusin, että minua pyysi mukaan juuri se, joka minut on ylipäätään koskaan opettanut hiihtämään. Ei siis hyvä vastaus.

Entäs, jos kaadun? Sehän sattuu ihan tosissaan! 

"Lähen, mennäänkö samantien." kuulen itseni vastaavan. Mikrosekunnissa kaduin vastaustani. Tästä ei hyvää seuraa. Vähintään kotiin tullaan rikoituilla kamppeilla, pahimmillaan rikotuilla ruumiinosilla. Myönnän heti ääneen, että nyt hieman hirvittää, eihän nyt ole tarkoitus oikeasti hiihtää a) kauan b) liikenteen seassa c) kenenkään nähden?

Mielikuva rullahiihdosta on silmissä hurjaa vauhtia kiitävä taidokas hiihtäjä, jolla sauvoitta hiihtäessa pinkit sauvat heiluvat rytmikkäästi puolelta toiselle pienenpienessä topissa ja sortseissa auringon paistaessa täydeltä terältä. Voinko sanoa haluavani polvisuojat?

Ajoimme autolla Olosta kohti ja parkkeerasimme ennen Tuomaanpaloa olevalle P-paikalle. Monot jalkaan, kypärä päähän ja hiihtohanskat käteen. Kädet sentään säilyisivät naarmuitta, kun kaadun. Suksien jalkaanlaitto oli ihan yhtä hapuilevaa kuin olisi laittanut retkiluistimia jalkaan. Eka oli helppo, toinen vaati keskittymistä.

"Miten näillä jarrutetaan?" 

"Pikkuhiljaa näin." Ja samalla näin liikkeen, jossa toinen suksi kääntyy ihan vastakkaiseen asentoon kuin luistelupotkua otettaessa. Mie tulen niin kaatumaan...

"Ota vaan ihan rauhallisesti. Mennään ensin tuonne ylämäkeen päin tasurilla."

Ja sillä sekunnilla, kun löin ensimmäisen kerran sauvat asvalttiin, tajusin, että mielikuva hurjaa vauhtia kiitävästä hiihtäjästä ei ole todellisuutta meikäläisen kohdalla. Kuulen, että alla olevissa suksissa on hieman hitaammat rullat. Ja hyvä niin. Joutuisin pukkaamaan tasatyöntöä voimieni takaa, jotta saisin suksiini sellaisen vauhdin, että olisin ongelmissa. Toki tälläkin vauhdilla horjuin ja huojuin tottumattomana, mutta sama se on tilanne talven ensimmäisellä hiihtolenkillä, kun tasapainottelee sipsuttamalla ennen kuin uskaltaa laittaa painon oikein suksen päälle.

"Käännytäänpä alaspäin."

Vauhti loppuu hyvin nopesti, kun lopetan työntämisen. Kääntyminen sujuu hyvin ja sitten alamäkeen. Loivaakin loivempaan alamäkeen. Jään jälkeen heti, kun en uskalla ottaa enempää vauhtia. Kukaan ei näe ja potkaisen ensimmäisen luistelupotkun. Alamäkeen pystyn jo hiihtämään ja olo varmenee koko ajan. Toki edelleen huojun ja heilun puolelta toiselle, mutta sukset tuntuvat alla yllättävän hyviltä. Hiihdän Oloksen kevyenliikenteenväylää alas Olosvuomalle asti ja käännyn jälleen takaisin autolle päin. Nyt ylämäki on jo hieman jyrkempi ja joudun hiihtämään ihan kunnolla, että pääsen eteenpäin. Kuvitelmani siitä, että ettei tämä olisi millään tavoin edes kuntoilua, karisi pois jo ensimmäisellä tasatyöntöpätkällä, mutta tässä kohtaa kuvitelmani siitä, että kuntoni on edes kohtuullisella tasolla, koki kyllä pahan kolauksen. Tämä olikin rankka laji! Eikä oikeasti yhtään vaikeaa!

"Koska mennään uudestaan"?

 

- Oona -